En ole kerennyt kirjoittelemaan, olen ainakin ollut mukamas kiireinen!
Kävin vaa'alla viikolla ja tulos oli plus miinus nolla. Eli painoa ei ole tippunut sitten viime käynnin, mutta en lannistu. Olen tämän viikon ollut muutenkin totuuden mukaisesti ihan retuperällä ja hoitajakäyntiä edeltävänä iltana söin chilipähkinöita.. Ja tankkasin pepsi maxia ihan urakalla. Ei siis ihme, että vaaka ei sitä miinusta ainakaan näyttänyt.
Olen nyt päättänyt ryhtyä radikaaleihin toimenpiteisiin. Päätin kokeilla herkkulakkoa juhannukseen asti. Elämäni pisin aika ilman mitään herkkuja. Herkuiksi siis luetaan sipsit, jäätelöt, karkit, suklaat, leivokset, keksit jne. Jäätelö näin helteellä on mulle iiiiiiiiiiiiiso ongelma, mutta aion yrittää.
Myönnän olevani myös riippuvainen pepsi maxista. Sitä on aina pakko olla kaapissa ja en juuri juo edes vettä. Aina vaan limua. Nyt tänään ostin Lidlistä kivennäisvesiä ja ajattelin yrittää opetella juomaan niitä ja vieroittautua pikkuhiljaa pepsi maxista. Olin aiemmin koukussa energiajuomiinkin, mutta pääsin niistä onneksi eroon.
Sitten positiivisiin uutisiin. Olen aliarvioinut jaksamiseni huomattavasti. Liikkuminen on ollut laiskapuoleista, kivuliasta ja hävettävää mutta nyt olen koettanut reipastua silläkin saralla. Viime viikonloppuna vedetitin 3 päivänä peräkkäin kaverin kanssa 2,5km lenkit ja aikaa meni kännykän sports trackerin perusteella n. 30minuuttia. Keskivauhti 4-5km tunnissa. Vaikka puhisin ja hikoilin niin jaksoin silti ilman, että tuntuin että tekisi kuolemaa. Hyvä minä! Olen myös tehnyt nyt yksinäni hidastempoisempia lenkkejä viikollakin ja nauttinut auringosta.
Huomenna alkaa herkkulakko ja ens punnituskerralle, joka on 13.6. on OLTAVA miinusta PERKELE! :D
perjantai 31. toukokuuta 2013
keskiviikko 22. toukokuuta 2013
Arkista ahdistusta
En ole jaksanut kirjoitella, kun ei oikeastaan ole ollut mitään erityistä kirjoiteltavaa.
Olen pysynyt hienosti ruodussa syömisten kanssa. En kyllä ole jaksanut merkata niitä kiloklubiin kuten aioin, mutta homma tuntuu olevan hanskassa näinkin. Olen jättänyt herkut pois ja syönyt salaattia enemmän. Pepsimax on edelleenkin se heikkous, mutta tarvitseeko kaikesta luopua vaikka onkin laihiksella..?
Ahdistaa kovasti. Meillä on vähän rahahuolia. Eikä oikeastaan niin vähääkään, vaan paljon. Olen työttömänä ollut jo pidempään ja avopuolisollanikin oli töitä talven aikaan vähän. Nyt hän aloitti kesätyöt. Tän kuun vuokrasta puuttuu vielä puolet, maksoin just sähkölaskun, netti- ja puhelinlaskua onnistuin siirtämään. Eilen kerkesin jo huoahtaa, että helpottaa nyt, mutta vitut. Autossa olis korjaamista, jarrut ei kuulema pelitä kunnolla. Auto on täysin välttämätön tällä paikkakunnalla ja avopuolisollani on työmatkaakin parisen kymmentä kilsaa ja sitä ei pääse bussilla kulkemaan. Ahdistaa. Mistä helvetistä me revitään nyt rahaa auton huoltoon? Veikkaan, että se on vähintään tonnin se jarruremppa.
Tekisi mieli itkeä, mutta olen itkenyt näiden takia niin monta kertaa etten enää jaksa. Yritän ja yritän räpistellä ja ajatella, että joo kohta helpottaa mutta sitten tulee aina jotain. En tarvitse rikkauksia, olisi vaan mukavaa ostaa kaupassa joskus juttuja niin, että ei tarvitsisi miettiä että riittääkö rahat nyt tähän tai voinko nyt ostaa tätä ilman, että loppuviikosta kaivellaan kaappeja ja syödään kaurapuuroa. En ole ostanut uusia vaatteitakaan sitten viime syksyn. Koko talvi oli tosi tiukkaa aikaa ja ei vaan ole ollut yhtään ylimääräistä ostaa mitään. Uudet kengät tarvitsisin, mutta nekin maksaa..
Tätä on jatkunut pian jo toista vuotta ja mieli tekisi välillä luovuttaa. Ihan vitun sama. Viskata naru kaulaan ja hypätä sillalta, mutta en ole luovuttajatyyppiä (vaikka sitä ei välttämättä uskoisi). Yritän ja yritän uskoa huomiseen, mutta tuntuu ettei se onni koskaan löydä tänne.
Olen pysynyt hienosti ruodussa syömisten kanssa. En kyllä ole jaksanut merkata niitä kiloklubiin kuten aioin, mutta homma tuntuu olevan hanskassa näinkin. Olen jättänyt herkut pois ja syönyt salaattia enemmän. Pepsimax on edelleenkin se heikkous, mutta tarvitseeko kaikesta luopua vaikka onkin laihiksella..?
Ahdistaa kovasti. Meillä on vähän rahahuolia. Eikä oikeastaan niin vähääkään, vaan paljon. Olen työttömänä ollut jo pidempään ja avopuolisollanikin oli töitä talven aikaan vähän. Nyt hän aloitti kesätyöt. Tän kuun vuokrasta puuttuu vielä puolet, maksoin just sähkölaskun, netti- ja puhelinlaskua onnistuin siirtämään. Eilen kerkesin jo huoahtaa, että helpottaa nyt, mutta vitut. Autossa olis korjaamista, jarrut ei kuulema pelitä kunnolla. Auto on täysin välttämätön tällä paikkakunnalla ja avopuolisollani on työmatkaakin parisen kymmentä kilsaa ja sitä ei pääse bussilla kulkemaan. Ahdistaa. Mistä helvetistä me revitään nyt rahaa auton huoltoon? Veikkaan, että se on vähintään tonnin se jarruremppa.
Tekisi mieli itkeä, mutta olen itkenyt näiden takia niin monta kertaa etten enää jaksa. Yritän ja yritän räpistellä ja ajatella, että joo kohta helpottaa mutta sitten tulee aina jotain. En tarvitse rikkauksia, olisi vaan mukavaa ostaa kaupassa joskus juttuja niin, että ei tarvitsisi miettiä että riittääkö rahat nyt tähän tai voinko nyt ostaa tätä ilman, että loppuviikosta kaivellaan kaappeja ja syödään kaurapuuroa. En ole ostanut uusia vaatteitakaan sitten viime syksyn. Koko talvi oli tosi tiukkaa aikaa ja ei vaan ole ollut yhtään ylimääräistä ostaa mitään. Uudet kengät tarvitsisin, mutta nekin maksaa..
Tätä on jatkunut pian jo toista vuotta ja mieli tekisi välillä luovuttaa. Ihan vitun sama. Viskata naru kaulaan ja hypätä sillalta, mutta en ole luovuttajatyyppiä (vaikka sitä ei välttämättä uskoisi). Yritän ja yritän uskoa huomiseen, mutta tuntuu ettei se onni koskaan löydä tänne.
perjantai 17. toukokuuta 2013
Syy ja seuraus
Oon koettanut miettiä viime päivinä kovasti syitä, miksi olen päästänyt itseni tälläiseksi. Mikä saa mut syömään ja heittämällä kaikki romukoppaan? Oikeaa virallista ja yhtä syytä ei siihen ole, en voi syyttää ketään siitä, että olen hyvin vaikeasti lihava, sillä itse olen syönyt itseni tämän kokoiseksi. Haluan vain kertoa, että siihen vaikuttaa aika monta asiaa.
Ensimmäkin olen ollut koko pienen ikäni enemmän ja vähemmän pullukka. Koulussa kiusattiin läskiksi, teininä painoin 70-80kg, eli roteva olin silloinkin. Muistan syöneeni salaa äidiltä suklaapatukoita, kun se yritti motkottaa ruuasta. Huijasin itseäni jo silloin ja opin sen käyttäytymismallin. Tapasin teini-iässä nykyisen avopuolisoni ja sen jälkeen painoni nousi pian sataan. Muistaakseni 18-vuotiaana painoin viimeeksi alle 100kg. Vitun pelottavaa.
Painoni pyöri pitkään 100-130kg välillä muutaman vuoden. Välillä onnistuin pudottamaan painoa ja välillä sitten taas retkahdin ja kaikki kilot tuli kohisten takaisin. Pidin itseäni kumminkin kohtuu kuntoisena tuolloin, vaikka pläski olinkin. Muutettiin avopuolison kanssa yhteen viitisen vuotta sitten. Sen jälkeen kukaan ei ole kytännyt painoani ja sen takia se nousi. Olihan niin vitun siistiä syödä just mitä halus.. Suklaata, sipsejä, pitsaa.. You name it.
Sairastuin muutama vuosi takaperin vakavasti harvinaiseen autoimmuunisairauteen. Valitettavasti pidän sairauden omana tietonani, sillä osa saattaa tunnistaa minut jo ihan siitä. Voin kumminkin raottaa sen verran, että elämäntapani eikä lihavuuteni liity sairauteen millään lailla, enkä olisi voinut tehdä yhtään mitään toisin. Sairaus olisi puhjennut jokatapauksessa. Olen siitä asti ollut jatkuvalla lääkityksellä ja syön mm. kortisonia ja solunsalpaajia, antibiootteja siihen kun oma vastustuskyky on lääkityksen takia romuna. Kortisoni on tunnetusti lääke, joka nostaa huomattavasti ruokahalua, aiheuttaa perinteisen "moon face"-efektin, eli kerää helvetisti nestettä kroppaan, aiheuttaa osteoporoosia, näköhäiriöitä jne. Lääkärit varoittelivat silloin kortisonista, mutta olin hölmö ja en ottanu sitä kuuleviin korviini. Olin pitkään sairaalassa ja sairaana ja laihduin tuolloin 20kg, koska en pystynyt syömään. Pian sen jälkeen kun aloin parantua niin lohdutin itseäni ruualla. Söin jäätelöä, kaikkea mahdollista ja turposin mittoihini tosi lyhyessä ajassa. Ja nyt tässä sitä ollaan.
Laihdutustani hidastaa edelleen tuo kortisoni. Nykyinen annos ei ole huomattava alkuannokseen verrattava, mutta ruokahalua se nostattaa edelleen ja turvottaa kasvojani. Nyt kumminkin tiedostan sen eri tavalla ja pystyn taistelemaan sitä vastaan.. Myös minun kokoiseni normaalisti laihtuisi viikossakin usempia kiloja, mutta koska lääkitykseni kerryttää kehooni nestettä ja kortisoni häiriöittää aineenvaihduntaani niin painoni ei tipu ihan samalla tavalla, se on hitaampaa. Näin on minulla ihan lekuri jutellut, joten en vain puolustele syömisiä tai ylipäätään sitoutumistani tähän hommaan. Olen kumminkin äärimmäisen iloinen jokaikisestä grammasta, jonka saan tiputettua tällä hetkellä.
Toiveissani on, että pääsisin joskus eroon tuosta kortisonista ja lääkäreiden mukaan tarkoitus olisi jatkaa solunsalpaajalääkityksellä ja saada se kortisoni pois, mutta kun kropassani edelleen sairaus jyllää jossain määrin niin sitä ei voida kerta heitolla viskata mäkeen vaan on oltava kärsivällinen.
Ensimmäkin olen ollut koko pienen ikäni enemmän ja vähemmän pullukka. Koulussa kiusattiin läskiksi, teininä painoin 70-80kg, eli roteva olin silloinkin. Muistan syöneeni salaa äidiltä suklaapatukoita, kun se yritti motkottaa ruuasta. Huijasin itseäni jo silloin ja opin sen käyttäytymismallin. Tapasin teini-iässä nykyisen avopuolisoni ja sen jälkeen painoni nousi pian sataan. Muistaakseni 18-vuotiaana painoin viimeeksi alle 100kg. Vitun pelottavaa.
Painoni pyöri pitkään 100-130kg välillä muutaman vuoden. Välillä onnistuin pudottamaan painoa ja välillä sitten taas retkahdin ja kaikki kilot tuli kohisten takaisin. Pidin itseäni kumminkin kohtuu kuntoisena tuolloin, vaikka pläski olinkin. Muutettiin avopuolison kanssa yhteen viitisen vuotta sitten. Sen jälkeen kukaan ei ole kytännyt painoani ja sen takia se nousi. Olihan niin vitun siistiä syödä just mitä halus.. Suklaata, sipsejä, pitsaa.. You name it.
Sairastuin muutama vuosi takaperin vakavasti harvinaiseen autoimmuunisairauteen. Valitettavasti pidän sairauden omana tietonani, sillä osa saattaa tunnistaa minut jo ihan siitä. Voin kumminkin raottaa sen verran, että elämäntapani eikä lihavuuteni liity sairauteen millään lailla, enkä olisi voinut tehdä yhtään mitään toisin. Sairaus olisi puhjennut jokatapauksessa. Olen siitä asti ollut jatkuvalla lääkityksellä ja syön mm. kortisonia ja solunsalpaajia, antibiootteja siihen kun oma vastustuskyky on lääkityksen takia romuna. Kortisoni on tunnetusti lääke, joka nostaa huomattavasti ruokahalua, aiheuttaa perinteisen "moon face"-efektin, eli kerää helvetisti nestettä kroppaan, aiheuttaa osteoporoosia, näköhäiriöitä jne. Lääkärit varoittelivat silloin kortisonista, mutta olin hölmö ja en ottanu sitä kuuleviin korviini. Olin pitkään sairaalassa ja sairaana ja laihduin tuolloin 20kg, koska en pystynyt syömään. Pian sen jälkeen kun aloin parantua niin lohdutin itseäni ruualla. Söin jäätelöä, kaikkea mahdollista ja turposin mittoihini tosi lyhyessä ajassa. Ja nyt tässä sitä ollaan.
Laihdutustani hidastaa edelleen tuo kortisoni. Nykyinen annos ei ole huomattava alkuannokseen verrattava, mutta ruokahalua se nostattaa edelleen ja turvottaa kasvojani. Nyt kumminkin tiedostan sen eri tavalla ja pystyn taistelemaan sitä vastaan.. Myös minun kokoiseni normaalisti laihtuisi viikossakin usempia kiloja, mutta koska lääkitykseni kerryttää kehooni nestettä ja kortisoni häiriöittää aineenvaihduntaani niin painoni ei tipu ihan samalla tavalla, se on hitaampaa. Näin on minulla ihan lekuri jutellut, joten en vain puolustele syömisiä tai ylipäätään sitoutumistani tähän hommaan. Olen kumminkin äärimmäisen iloinen jokaikisestä grammasta, jonka saan tiputettua tällä hetkellä.
Toiveissani on, että pääsisin joskus eroon tuosta kortisonista ja lääkäreiden mukaan tarkoitus olisi jatkaa solunsalpaajalääkityksellä ja saada se kortisoni pois, mutta kun kropassani edelleen sairaus jyllää jossain määrin niin sitä ei voida kerta heitolla viskata mäkeen vaan on oltava kärsivällinen.
torstai 16. toukokuuta 2013
Asiantuntijaa
Kävin tänään tapaamassa paino-ongelmiin erikoistunutta hoitajaa. Jännitti hirmusesti, mutta tää tyyppi osoittautui ihan supermukavaksi. Hän ei tuominnut, eikä moittinut, vaan oli järkevä ja tosi kannustava. Olin positiivisesti yllättynyt, sillä olinkin muutamaa kiloa kevyempi kuin arvioin. Isoimmillani olin viime kesänä, jolloin lähtötilanne oli 160kg. Tällä hetkellä paino oli tasan 152kg. Ihannepainoni on 60kiloa, joten matkaa sinne on vielä 92kg. Kylläpä uuvuttaa pelkkä ajatus.. Olen ottanut ensimmäisen tavoitteen, että saisin painon 140kg. Pienimmissä palasissa ja tavoitteissa ei tunnu urakka niin järkyttävän isolta.
Suunnitelma on nyt korjailla ruokavaliota hiljakseen, eikä lähteä millenkään superdietille. Koska syöminen on niin iso ongelma ja tavat pinttyneet niin on tarkoitus tehdä pysyvä muutos, eikä vaan saada painoa pois. Olen viime kesästä tehnyt jo pieniä muutoksia, kuten jätin ainaisen energiajuomien lipittämisen pois. Nyt silloin tällöin saadan tölkin juoda, mutta ei enää kahta pulloa päivässä tyylillä. Limut on kompastuskivi, mutta koetan ajatella positiivisesti, että onneksi heikkouteni on Pepsi Max, vaikkakaan se aspartaamikaan ei taida olla hyvä asia. Olen myös suolaisten herkkujen ja jäätelön ystävä. tottakai se suklaakin on hyvää. Ja olen huono ruuanlaittaja. Olen nirso ja pelkään uuden kokeilemista. Olen nyt kumminkin yrittänyt opetella tuostakin eroon, pikkuhiljaa.
Sovimme uuden punnituksen ja tapaamisen hoitajan kanssa kahden viikon päähän. Jos saisi jo tuloksia aikaan!
Tästä on hyvä jatkaa..
Suunnitelma on nyt korjailla ruokavaliota hiljakseen, eikä lähteä millenkään superdietille. Koska syöminen on niin iso ongelma ja tavat pinttyneet niin on tarkoitus tehdä pysyvä muutos, eikä vaan saada painoa pois. Olen viime kesästä tehnyt jo pieniä muutoksia, kuten jätin ainaisen energiajuomien lipittämisen pois. Nyt silloin tällöin saadan tölkin juoda, mutta ei enää kahta pulloa päivässä tyylillä. Limut on kompastuskivi, mutta koetan ajatella positiivisesti, että onneksi heikkouteni on Pepsi Max, vaikkakaan se aspartaamikaan ei taida olla hyvä asia. Olen myös suolaisten herkkujen ja jäätelön ystävä. tottakai se suklaakin on hyvää. Ja olen huono ruuanlaittaja. Olen nirso ja pelkään uuden kokeilemista. Olen nyt kumminkin yrittänyt opetella tuostakin eroon, pikkuhiljaa.
Sovimme uuden punnituksen ja tapaamisen hoitajan kanssa kahden viikon päähän. Jos saisi jo tuloksia aikaan!
Tästä on hyvä jatkaa..
keskiviikko 15. toukokuuta 2013
Kaiken alku
Päätin aloittaa blogin, jotta minullakin olisi paikka minne voin purkaa oloja. Pahaa oloani, iloa ja mahdollisia onnistumisiani. Olen päästänyt itseni siihen tilanteeseen, että minulla on ylipainoa 100 kiloa. Olen alle kolmekymppine ja painan kolmen ihmisen verran. Olen yrittänyt pudottaa painoa ja välillä onnistunutkin siinä, mutta aina se lössähtää. Haluaisin onnistua. Haluaisin laihtua, edes sen verran, että minua ei joka kerta katottaisi kaupassa kieroon, loppuisi kuulemasta niitä "Oho, kato tonne"-kommentteja ja oppia elämään terveellisemmin.
Olen ongelmasyöjä. Sehän on jo itsestäänselvyys, sillä en painaisi 150 kiloa huvikseen. Suhteeni ruokaan on kiero ja olen onneton. Keksin jatkuvasti tekosyitä syömiseen. "Voin syödä tän sipsipussin nyt koska olen iloinne.." "Otan tän jäätelön nyt, tulee parempi mieli kun riitelin kaverin kanssa.." "Mulla on tylsää, kaivanpa jääkaappia.."
Blogi sai nimensä uuden terapeuttini lausahduksesta. Ajattelin kerrankin ottaa kissan pöydälle ja puhua painostani ääneen, jota siis teen tosi harvoin, koska ylipainoni ja äkilline lihomiseni. (Lihoin 50kiloa vähän reilussa vuodessa). Hän tokaisi: "Sulla on kirjaimellisestikin massiivinen ongelma". Teki tosi pahaa kuulla arvostelua omasta painosta vieraan ihmisen suusta, mutta yritän pitää pintani ja ajatella, että pakko asioista on puhua ääneen, jotta voin puhua niistä. Sain nyt kotitehtäväksi merkkailla syömisiä ja etenkin tunteita niiden kanssa, kuulema syömishäiriöisille ihmisille tämä metodi tuntuu onnistuvan hyvinkin, joten miksei kokeilisi. Jotenkin vaan ahdistaa julkisesti kuuluttaa syömisiäni jollekin, saati sitten syitä siihen. Askel kerrallaan.
Olen nyt ottanut sen askeleen ja aion yrittää onnistua.
Olen ongelmasyöjä. Sehän on jo itsestäänselvyys, sillä en painaisi 150 kiloa huvikseen. Suhteeni ruokaan on kiero ja olen onneton. Keksin jatkuvasti tekosyitä syömiseen. "Voin syödä tän sipsipussin nyt koska olen iloinne.." "Otan tän jäätelön nyt, tulee parempi mieli kun riitelin kaverin kanssa.." "Mulla on tylsää, kaivanpa jääkaappia.."
Blogi sai nimensä uuden terapeuttini lausahduksesta. Ajattelin kerrankin ottaa kissan pöydälle ja puhua painostani ääneen, jota siis teen tosi harvoin, koska ylipainoni ja äkilline lihomiseni. (Lihoin 50kiloa vähän reilussa vuodessa). Hän tokaisi: "Sulla on kirjaimellisestikin massiivinen ongelma". Teki tosi pahaa kuulla arvostelua omasta painosta vieraan ihmisen suusta, mutta yritän pitää pintani ja ajatella, että pakko asioista on puhua ääneen, jotta voin puhua niistä. Sain nyt kotitehtäväksi merkkailla syömisiä ja etenkin tunteita niiden kanssa, kuulema syömishäiriöisille ihmisille tämä metodi tuntuu onnistuvan hyvinkin, joten miksei kokeilisi. Jotenkin vaan ahdistaa julkisesti kuuluttaa syömisiäni jollekin, saati sitten syitä siihen. Askel kerrallaan.
Olen nyt ottanut sen askeleen ja aion yrittää onnistua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)