Arkista ahdistusta

En ole jaksanut kirjoitella, kun ei oikeastaan ole ollut mitään erityistä kirjoiteltavaa.

Olen pysynyt hienosti ruodussa syömisten kanssa. En kyllä ole jaksanut merkata niitä kiloklubiin kuten aioin, mutta homma tuntuu olevan hanskassa näinkin. Olen jättänyt herkut pois ja syönyt salaattia enemmän. Pepsimax on edelleenkin se heikkous, mutta tarvitseeko kaikesta luopua vaikka onkin laihiksella..?

Ahdistaa kovasti. Meillä on vähän rahahuolia. Eikä oikeastaan niin vähääkään, vaan paljon. Olen työttömänä ollut jo pidempään ja avopuolisollanikin oli töitä talven aikaan vähän. Nyt hän aloitti kesätyöt. Tän kuun vuokrasta puuttuu vielä puolet, maksoin just sähkölaskun, netti- ja puhelinlaskua onnistuin siirtämään. Eilen kerkesin jo huoahtaa, että helpottaa nyt, mutta vitut. Autossa olis korjaamista, jarrut ei kuulema pelitä kunnolla. Auto on täysin välttämätön tällä paikkakunnalla ja avopuolisollani on työmatkaakin parisen kymmentä kilsaa ja sitä ei pääse bussilla kulkemaan. Ahdistaa. Mistä helvetistä me revitään nyt rahaa auton huoltoon? Veikkaan, että se on vähintään tonnin se jarruremppa.

Tekisi mieli itkeä, mutta olen itkenyt näiden takia niin monta kertaa etten enää jaksa. Yritän ja yritän räpistellä ja ajatella, että joo kohta helpottaa mutta sitten tulee aina jotain. En tarvitse rikkauksia, olisi vaan mukavaa ostaa kaupassa joskus juttuja niin, että ei tarvitsisi miettiä että riittääkö rahat nyt tähän tai voinko nyt ostaa tätä ilman, että loppuviikosta kaivellaan kaappeja ja syödään kaurapuuroa. En ole ostanut uusia vaatteitakaan sitten viime syksyn. Koko talvi oli tosi tiukkaa aikaa ja ei vaan ole ollut yhtään ylimääräistä ostaa mitään. Uudet kengät tarvitsisin, mutta nekin maksaa..

Tätä on jatkunut pian jo toista vuotta ja mieli tekisi välillä luovuttaa. Ihan vitun sama. Viskata naru kaulaan ja hypätä sillalta, mutta en ole luovuttajatyyppiä (vaikka sitä ei välttämättä uskoisi). Yritän ja yritän uskoa huomiseen, mutta tuntuu ettei se onni koskaan löydä tänne.